kuvat ovat pitkältä Hämeenkadulta, kaupungista, jossa olen vain ohikulkumatkalla elämäntiellä.

Kun ensimmäistä kertaa saavuin tähän kaupunkiin, katselin tätä katua auton ikkunasta ja ajattelin, että johtaapa harmaa ja kuollut katu kaupunkiin.

Nyt pidän tästä kadusta, se on kaupungin kaunein. Juuri siksi, että siellä on kaikki vuosisadan eri kerrostumat tallella. Myös ne muoviset, kirkuvan kirkkaat vuosikymmenet.

(Klikkaa kuvaa, niin näet tekstin)

Monesti kiinnyn enemmän paikkoihin ja tavaroihin kuin ihmisiin, mutta juuri ihmiset ovat tämän paikan sielu. Kadulla vastaantulijoita katsotaan silmiin, tuntemattomille jutellaan. Jopa autot pysähtyvät suojatien eteen.


Alan jättää pitkiä jäähyväisiä tälle pikkukaupungille, jota aluksi pidin mitäänsanomattomana ja rumana. Tulen muistelemaan sitä lämmöllä, kun lähden.