tiistai 12. helmikuuta 2019

Kissa nimeltään Minttu Räikkönen

 
 
Perheenjäsen, lemmikki, puutarha-apulainen, ystävä... Niin, kissalle voi monenlaisia määritelmiä antaa. Meillä oli 1,5 vuotta kissatonta aikaa, kun edellinen kissamme Seemi jouduttiin viemään armopiikille elokuussa 2017. Vaikka uuden kissan hommaaminen oli ollut puheissa useinkin, Mintun ilmestyminen elämäämme tapahtui kuitenkin sitten todella yllättäen ja nopeasti. Hän tuli meille edellisen omistajan pitovaikeuksien vuoksi. Kun näin ilmoituksen ja kuvan hänestä netissä, oli kissa jo seuraavana päivänä luonamme.

Meillä oli ollut mielessä jo kauan, että seuraava kissa voisi olla musta. Olen lukenut jostain, että mustia kissoja vieroksutaan, varsinkin ulkomailla. Musta kissa ei ole suosittu, kun siitä on hankala saada hyviä kuvia someen ja siihen liittyy edelleen paljon taikauskoa. Meillekin on jo sanottu, että kuinka uskalsitte ottaa mustan kissan. Mielestäni musta kissa on kissoista kaunein, oikea minipantteri!

Minttu on 3-vuotias tumma kaunotar, pitkine hoikkine koipineen ja kynsineen. Kun siskoni kuuli, että kissan nimi on Minttu, hän sanoi, että ovat tummia molemmat, kissa ja Minttu Räikkönen. Niin Minttu sai lisänimekseen Räikkönen.

Alku (1,5 viikkoa) on ollut toisiinsa tutustumista ja yhteiseloon sopeutumista. Jokaisessa kissassa on varmasti omat hyvät puolensa ja haasteensa. Mintun intohimona on puihin kiipeily, mikä vähän huolestuttaa kesää ja pihaelämää ajatellen. Myös viikonloppureissujen ajaksi pitäisi löytää hoitaja tai hoitopaikka. Uskon, että noistakin ongelmista vielä selvitään. Muuten Minttu on kova juttelemaan (varsinkin ruoka-aikoina) ja tykkää maata sylissä hyrisemässä. Touhukas, aktiivinen ja raipas kissa! Vielä meistä hyvät ystävät tulee, uskon niin. Seemin kaltaista kissaa ei kuitenkaan elämääni koskaan enää tule, hän oli ainutlaatuinen, korvaamaton ja säilyttää sydämessäni aina erityisen paikan.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Juuan erämaakirkolla

Eräänä kauniina päivänä ajateltiin lähteä pienelle retkelle, tutustumaan erämaakirkkoon, ulkoilemaan ja nauttimaan nuotiotulesta. Ei oltu käyty paikassa aiemmin, joten hiukan mietitytti, että miten näin talviaikaan pääsee autolla syrjätietä paikalle. Lumesta huolimatta tie oli kuitenkin ajokunnossa ja parkkipaikkakin löytyi läheltä. Opastekyltit olivat lumen peitossa, mutta kuljettu polku löytyi hyvin.






 
Tänne täytyy tulla toistekkin. Vieraskirjaan ei saatu nimeä, kun kynää ei ollut laavulla eikä meillä mukana.