Mutkia elämäntiellä

Olen viimepäivinä törmännyt teemaan 'odotuksia ja pettymyksiä'. Kun aina sanotaan, että pitää olla toivoa, pitää olla unelmia, pitää yrittää. Mutta kun yrityksistä huolimatta lyö jatkuvasti päätänsä seinään ja ei enää uskalla unelmoida, kun niistä unelmista koituu kuitenkin pettymyksiä.

Välillä väsyy toivomaan ja yrittämään. Silloin haluaa olla hiljaa, kerätä voimia omissa oloissaan. Olin eilenillalla vattupusikossa paossa yhtä pientä arjen pettymystä. Aikaisemmin päivällä oltiin puoliskon kanssa kasattu retkikamppeet kasaan eväineen ja ajateltu suunnistaa järvelle melomaan. Kohteena oli meille ennen tuntematon järvi ruuhka-Suomessa. Olisihan se pitänyt vanhan kokemuksen mukaan osata aavistaa, että on mahdotonta löytää kajakinlaskupaikkaa täyteen rakennetuilta rannoilta. Jokaisen tien suulla oli varoituskylttejä 'rangaistuksen uhalla kielletty', 'yksityisalue', 'pääsy kielletty', 'pysäköiminen kielletty'. Ymmärrän tontinomistajia enkä heitä syytäkkään, vaan sitä, että rannat on niin tiukkaan kaavoitettu, ettei yhtä uimarantaa tai muuta yleiseen virkistyskäyttöön varattua rantaa löydy. Helteessä etsimisestä väsyneenä luovutettiin ja painuttiin pois koko järveltä. Odotettu melontaretki jäi tekemättä. Lisäksi paluumatka kotiin ruuhkassa pahensi mielialaa ja puoliskokin jo tokaisi, että muutetaan Utsjoelle.

Illalla vattupusikossa mieli hieman tyyntyi, vaikka jatkuvasta liikenteen humusta, lentokoneiden kumusta ja junien kalkkeesta ei metsässä täysin rauhaan päässytkään. Mietiskelin siellä, miten metsäneläimiä mahtaakaan stressata tämä metsien pieneneminen ja ihmisasumusten ja teitten lisääntyminen, saati sitten ihmislasta. Onneksi oman mielenkarvauden pohjalla on kuitenkin edes pienenpieni luottamus ja rauha jostain paremmasta sekä toivoakin.