perjantai 31. heinäkuuta 2009

Mutkia elämäntiellä







Olen viimepäivinä törmännyt teemaan 'odotuksia ja pettymyksiä'. Kun aina sanotaan, että pitää olla toivoa, pitää olla unelmia, pitää yrittää. Mutta kun yrityksistä huolimatta lyö jatkuvasti päätänsä seinään ja ei enää uskalla unelmoida, kun niistä unelmista koituu kuitenkin pettymyksiä.

Välillä väsyy toivomaan ja yrittämään. Silloin haluaa olla hiljaa, kerätä voimia omissa oloissaan. Olin eilenillalla vattupusikossa paossa yhtä pientä arjen pettymystä. Aikaisemmin päivällä oltiin puoliskon kanssa kasattu retkikamppeet kasaan eväineen ja ajateltu suunnistaa järvelle melomaan. Kohteena oli meille ennen tuntematon järvi ruuhka-Suomessa. Olisihan se pitänyt vanhan kokemuksen mukaan osata aavistaa, että on mahdotonta löytää kajakinlaskupaikkaa täyteen rakennetuilta rannoilta. Jokaisen tien suulla oli varoituskylttejä 'rangaistuksen uhalla kielletty', 'yksityisalue', 'pääsy kielletty', 'pysäköiminen kielletty'. Ymmärrän tontinomistajia enkä heitä syytäkkään, vaan sitä, että rannat on niin tiukkaan kaavoitettu, ettei yhtä uimarantaa tai muuta yleiseen virkistyskäyttöön varattua rantaa löydy. Helteessä etsimisestä väsyneenä luovutettiin ja painuttiin pois koko järveltä. Odotettu melontaretki jäi tekemättä. Lisäksi paluumatka kotiin ruuhkassa pahensi mielialaa ja puoliskokin jo tokaisi, että muutetaan Utsjoelle.

Illalla vattupusikossa mieli hieman tyyntyi, vaikka jatkuvasta liikenteen humusta, lentokoneiden kumusta ja junien kalkkeesta ei metsässä täysin rauhaan päässytkään. Mietiskelin siellä, miten metsäneläimiä mahtaakaan stressata tämä metsien pieneneminen ja ihmisasumusten ja teitten lisääntyminen, saati sitten ihmislasta. Onneksi oman mielenkarvauden pohjalla on kuitenkin edes pienenpieni luottamus ja rauha jostain paremmasta sekä toivoakin.

4 kommenttia:

Marika kirjoitti...

Minustakin on surullista että kaikki rannat ja luonnonkauniit paikat halutaan rakentaa täyteen. Ajatellaan vain rahallista arvoa, tuntuu joskus ettei henkisillä arvoilla ei ole nyky-yhteiskunnassa mitään merkitystä. Toki poikkeuksiakin on, mutta surettaa aina kun huomaa että joku ihana ranta onkin rakennettu täyteen. Näin kävi kesälomalla kun erääseen lapsuuteni rantaan koitimme poikani ja äitini kanssa päästä, paikalla olikin vain mökkejä, muistojen ranta oli kadonnut.

Epäonninen päivä sinullakin ollut, onneksi olet päässyt vähän tyynnyttämään mieltäsi siellä vattupuskassa. Toivottavasti viikonloppu tarjoaa unelmia ja ihanuuksia sinulle ja kaikille muillekin!

*Katinkainen* kirjoitti...

Elämän mutkissa ja kivikoissa joutuu välilä vilistelemään tukka putkella suorastaan urakalla...
Tuntuu ettei suvantovaiheesta ole tietoakaan,mutta sitten saattaakin aivan yllättäin tulla käsittämätön rauha,joka sulkee suloisesti syleilyynsä...
Luottamus ei kaikista huolimatta häviä ja toivoa on aina,tuntuipa miltä tahansa!!!
Eikä mikään tapahdu turhaan!!!
Ja tänään sain huomata,että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu!!!
Ja koettelemusten keskellä hyvät uutiset ovatte kultaakin kalliimpia~ja nostavat erityisellä tavalla kiittelemään!!!
Kaikki on hyvissä käsissä!!!

trina kirjoitti...

Marika ja Katinkainen, kiitos tuesta! -Olette ihania. Outo blues jatkuu vielä, mutta jotain ilonpilkahduksiakin tiedossa. Tekisi vaan mieli kadota jonnekkin kauas vähäksi aikaa rauhoittumaan...

Herne kirjoitti...

Suorastaan kovaamattomia
nuo*vattupusikot*!
Miten meidän kävisikään,
ellei niitä olisi, muodossa
tai toisessa!

Jobin kirjassa on kohta,
jossa lukee: Minä hymyilin
heille, kun he olivat toivottomat, ja minun
kasvojeni loistaessa eivät he synkiksi jääneet.
Vattupusikon sanoma:)