sunnuntai 9. elokuuta 2009

Metsästä kaupunkiin



Kun hän tuli kaupunkiin
hän ei osannut vielä pelkoa
vapaa kesytön metsäneläin.
Silmissä läikkyivät siniset metsät
lainehti avarat pellot
ja tuuli humisi ympärillä.
Hän katsoi kohti katseessa ilo:
metsätuulen terveiset.

Katsoi
vaan ei löytänyt vastaanottajia, kohtaajia.
Kadut vilisivät ohikulkijoita,
ohitsekatsojia, väistäjiä, pelkoaan pakenevia.
Hän kulki kauas syvälle kaupunkiin
katseessa hämmästys
kysymys huuto.

Monien syksyjen jälkeen
hän oppi kaupungin: oppi pelon.
Oppi kulkemaan ohi
katsomaan ohi, katsomaan katsomatta.
Metsien läikky kuoli silmistä.
Tuuli ei enää laulanut: se ulvoi
valitti kuin sairas eläin katukuiluihin vangittu.
Mutta jalat - jalat eivät unohtaneet
eivät oppineet katuja.
Ne muistivat neulaspolut
muistivat nurmen ja sammalen.
Ne ikävöivät.
Ikävöivät yhä.

-Maaria Leinonen-


Alkaa taas Suomi valua mökeiltä kaupunkiin. Olemuksissa kasvaneet parrat, rehottavat kainalokarvat, kovettuneet kantapäät. Kalalta tuoksuvat miehet ja lapset, takkuiset, pitkät heinätukat. Käsilaukkuihin varataan käsihuuhdetta, aletaan taas meikata, ollaan fiksuja, niinkuin ihmisten ilmoilla ollaan. Palataan sivistyksen pariin ja toivottavasti myös sydämen viisauden.

4 kommenttia:

Herne kirjoitti...

Yhteisymmärryksen sinfoniat
Maaria Leinosen kanssa!

Jalat kaipaavat
muurahaispolkuja!

Sivistyksen parissakin
on se oma hohto;
yritettäessä olla
eduksensa:)
lomaunelmissa,
ensikesään asti!

trina kirjoitti...

Herne,
kun löytäisikin sen sivistyksen hohdon :) Itse taidan olla niin mehtäläinen, että liikun mieluummin luonnossa kuin ihmisten ilmoilla.

Herne kirjoitti...

Niinpä,
itsekin istuskelisin
mieluiten
kannon nenässä
ja kuuntelisin
metsän kertomuksia,
en koskaan kyllästy
Luojan Olemuksen ihmettelyyn!

trina kirjoitti...

Jostain syystä tai ehkä juuri siitä syystä, että luonto ei ole ihmisen luomaa, siellä rentoutuu, kun taas ihmisen luoma usein stressaa.