Kesälauantaina

Pieni karvainen potilas on pitänyt minut koko viikon tiiviisti kotosalla, niin etten ole päässyt paljon ulkoilemaan. Käytiin aikaisemmin viikolla eläinlääkärissä näyttämässä puremahaavaa hännässä ja mukaan tuli kasa lääkkeitä. Aika monta päivää on mennyt totutellessa kauluriin. Kissa ei aluksi osannut hypätä, syödä, käydä hiekkalaatikolla eikä nukkua kaulurin kanssa. Niinpä jouduin vahtimaan ettei tule päistikkaa alas sängyn tai kiipeilytason päältä ja että kaikki muukin alkaa sujua. Öisinkin tuli heräiltyä aika monta kertaa, kun potilas kolisteli ovenpieliä päin. Olen pitänyt kissaa ilman kauluria silloin kun olen vierellä vahtimassa ettei pääse haavan kimppuun. Nytkin kissa on tuolilla vierelläni ilman kauluria. Silti välillä tulee lipsahduksia, joten haavaakin olen putsaillut hieman useammin mitä annettiin ohjeeksi.

Lääkkeiden antaminen sitten onkin oma tarinansa. Aika vaikeaa tai suorastaan mahdotonta on ollut aikaisemminkin matolääkkeen antaminen, joten monta päivää on pitänyt opetella tekniikkaa. Nyt alkaa vähitellen sujua. Antibiootti on tablettina ja kipulääke ruiskeena. Kipulääkkeen antaminen sujuu helposti. Tabletti on niin suuri ettei sitä voi jauhaa ja sekoittaa veteen, sillä se ei mahdu ruiskuun ja tiedän kokemuksesta ettei suuremmalla ruiskulla lääkkeen antaminen onnistu. Kissa on päässyt palkinnoksi aamu- ja iltalääkkeiden ottamisen jälkeen ulkoilemaan valjailla, joten syyllistävät katseet ja lääkkeenottotraumat ovat tainneet jäädä vähäisiksi.

Tänään kissa näytti vihdoin rauhoittuneen kaulurin pidon suhteen, joten uskalsin jättää sen hetkeksi yksin ja lähteä kävelylle. Voi kuinka luonnonkasvit alkavat jo olla  ruskettuneita. On jo merkkejä kesän hiipumisesta kohti syksyä. Haikeaa. Kaikki tapahtuu niin nopeasti. 

Mukavaa heinäkuista viikonloppua.
* * *

Lisäys myöhemmin illalla:

Meidän kissan kanssa ei käy aika taatusti pitkäksi. Tänään kun oltiin iltalenkillä, kissa pyydysti ostarin kulmilta ojasta päästäisen. Niinpä juoksin hihna kireällä kissan perässä, kun se tietenkin kissojen tapaan kantoi saaliin kotipihaan. Jälkeenpäin tuli mieleen, että mahtoi olla bussipysäkillä istuskelevilla ihmisillä hupaisaa katsottavaa, kun saivat seurata meidän touhuja. Tunnetusti kissat eivät syö päästäisiä ja usein ainakin meidän kissa jättää niiden tappamisenkin minun vastuulle. Onneksi niin ei käynyt tälläkertaa. Kuolleen päästäisen kyllä sain kiikuttaa roskikseen, kissan juostessa perässä valjaissa.