maanantai 19. lokakuuta 2009

Voimavarapaikka











Kävelin muutamia päiviä sitten tämän kosken varrella. Kuljin samaa tuttua lenkkiä, jonka varrella on erilaisia maisemia, elämyksiä ja tunnelmia: koskenrantaa, puusiltoja, öljysoratietä, maalaismaisemia, nuotiopaikkoja, vanha museokoulu, vihreä kangaskortemetsä...
Siinä kulkiessani ja kosken kuohua kuunnellessa tajusin, että siinä paikassa on aina hyvä olla ja kulkea. Tämä paikka on minulle voimavarapaikka. Paikka, joka on sopivan matkan päässä kotoa, ei liian lähellä, mutta ei liian kaukana, jotta sinne voi palata monta kertaa vuodessa.

Oikeastaan kaikkialla, missä olen asunut, olen etsinyt itselleni jonkin voimavarapaikan. Olen etsinyt niin kauan, että sellainen on löytynyt. Noita paikkoja on kertynyt vuosien varrella useita ja niihin on kiva palata, kun tietää mitä löytää. Joskus se paikka on ollut pätkä vanhaa metsätietä koivumetsän keskellä. Puun runkoon nojatessa ja latvusten vakaata huojuntaa katsellessa ja kuunnellessa on voinut nollata elämänsä murheet ja kerätä uutta toivoa. Voimavarapaikka on paikka, johon on aina hyvä palata, jonka olemassaoloon voi luottaa, jossa on aina hyvä olla. Se on paikka, joka antaa elämyksiä, kuljettaa toisenlaiseen tarinaan, antaa etäisyyttä tai helpottaa sisimmässä kiertävien ongelmien kohtaamista. Voimavarapaikassa löytää iloa, pienten elämysten kautta. Siellä on mahdollisuus olla hiljaa paikallaan, ilman häiriötä, tai kulkea. Kulkeminen tekee hyvää. Tuttua reittiä kiertäessä tietää mitä vastaan tulee, on turvallista. Samalla myös ajatukset kulkevat ja syntyy sisimpään jotain uutta. Ainakin muisto, hyvä ja turvallinen, johon voi aina palata, myös mielikuvissaan, kun on muualla.

Kuvan paikka: Nukarinkoski Vantaajoella

8 kommenttia:

Satu kirjoitti...

Vaikuttaa hienolta paikalta. Meidän lähistöllä on lampi, jonka rantaa pitkin on kiva käveleskellä. Juuri pääkopankin takia pitää rauhallisessa ja kauniissa paikassa välillä piipahtaa... pitäisi käydä selkiyttämässä ajatuksiaan useamminkin :)

Runotalon Sari kirjoitti...

Aivan ihana paikka. Tulee mieleen yksi lapsuuteni paikka, johon en enää nykyisin pääse. Kaunista ja rauhoittavaa - voimapaikka :)

Marika kirjoitti...

Ihanan näköinen paikka todella. Itselläni on tapana aloittaa sunnuntai-aamu kävelyllä mukavaa ja kaunista reittiä ja kerätä voimia ja tuulettaa ajatuksia ja pääkoppaa. Kävelylle ehdin niin harvoin, joten olen pyrkinyt tuolla kävelyllä vähän rauhoittumaan ja nauttimaan vaan kiireettömyydestä ja kauniista maisemista.

Kiva kun olit käynyt kurkkimassa blogissani, vaikkei siellä vielä kovin näkemistä ollutkaan ;) Kommentoinninkin pitäisi kai jo toimia :D

trina kirjoitti...

Satu,
lammet ovat aivan ihania, niissä on niin syvä, tumma vesi.

Runotalon Sari,
lapsuuden paikat ovat niitä ihanimpia!

Marika,
aamukävely kuulostaa kivalta. Itse olen vähän laiska lähtemään aamuisin!

Herne kirjoitti...

Voimavarapaikka on hyvä sana,
paikalle, jossa sielun on hyvä vaan olla.

Suurkaupungissa asuessani,
mulla oli yksi sellainen
paikka, jonne oli mieli,
aina kun tilaisuus tuli.

Nykyisinkin on sellainen paikka,
kivi, pellon reunalla, jossa
AINA tuulee! On kuin se tuuli
veisi kaikki huolet ja murheetkin!
Ja taas jaksaa.

trina kirjoitti...

Herne,
kiva kuulla muiden voimavarapaikoista! Tuo sinun tuulinen kivipaikka on varmasti hyvä paikka. Tuli mieleen tuosta kivipaikasta, että minulla oli lapsena yksi suuri kivi pellon reunassa, haapametsän siimeksessä, minne kiipesin aina haaveilemaan ja mietiskelemään. Sieltä lapsuudesta se voimavarapaikan tarve taitaakin olla lähtenyt!

Herne kirjoitti...

Trina

Lapsuudesta se on lähtenyt!
Mullakin oli Iso Kivi!
Se oli pensaitten keskellä
ja sinne oli mukava piiloutua
haaveilemaan!

Se oli Tosi Isokivi,
mutta kun halusin sen lapsilleni
näyttää, vuosien päästä,
niin se oli kummasti
pienentynyt!

Mirja kirjoitti...

Aivan ihana paikka, kauniita kuvia koskesta ja kauniisti kirjoitat. Tuo on totta, että jokainen tarvitsee oman voimavarapaikan. Minulle voimavarapaikkoja ovat aina olleet paikat, joissa maisema on avara ja näkee kauas, Helsingissä kun asuimme saattoi aina mennä merenrantaan, Espoossa taas missä asuimme halkoi kävelytie avaraa peltomaisemaa jota kävellessä mieli jotenkin rauhoittui, nyt taas asumme sen verran korkealla, että joistain paikoin voi nähdä melkein koko kaupungin levittäytyvän allaan, siellä tykkään kävellä.

Lapsuudessa lempipaikkani oli joenranta ja siellä yksi puu, jota vasten nojasin.