torstai 11. maaliskuuta 2010

Nämä

kuvat ovat pitkältä Hämeenkadulta, kaupungista, jossa olen vain ohikulkumatkalla elämäntiellä.

Kun ensimmäistä kertaa saavuin tähän kaupunkiin, katselin tätä katua auton ikkunasta ja ajattelin, että johtaapa harmaa ja kuollut katu kaupunkiin.

Nyt pidän tästä kadusta, se on kaupungin kaunein. Juuri siksi, että siellä on kaikki vuosisadan eri kerrostumat tallella. Myös ne muoviset, kirkuvan kirkkaat vuosikymmenet.

(Klikkaa kuvaa, niin näet tekstin)


Monesti kiinnyn enemmän paikkoihin ja tavaroihin kuin ihmisiin, mutta juuri ihmiset ovat tämän paikan sielu. Kadulla vastaantulijoita katsotaan silmiin, tuntemattomille jutellaan. Jopa autot pysähtyvät suojatien eteen.


Alan jättää pitkiä jäähyväisiä tälle pikkukaupungille, jota aluksi pidin mitäänsanomattomana ja rumana. Tulen muistelemaan sitä lämmöllä, kun lähden.

7 kommenttia:

hanne kirjoitti...

Mikään koskaan ei ole pysyvää, kaikki muuttuu mutta muistot jää meihin...

tuuluska kirjoitti...

Haikea tunnelma, mutta kuitenkin kiva... oot tykännyt pikkukaupungistasi. Itse oon muuttanut niin vähän että en oikeastaan tiedä siitä mitään. Muutettua tuli lähinnä opiskeluaikana. Nykyisessä kaupungissa oon asunut -89 alkaen, nyt kyllä jo sanon kotikaupungikseni ^^.

trina kirjoitti...

Hanne,
Tykkään kovasti muutoksista, vaikka välillä ne pelottavat.

Tuuluska,
Mulle taas olisi outoa asettua jonnekkin, olen usein vaihtanut maisemaa. Taidan olla sellainen levoton kulkurisielu :)

Hanne kirjoitti...

Kiva tarina ja hyvät kuvat.

Aurinkoista viikonvaihdetta!

Harakka kirjoitti...

Kaunista on sulla ollut pikkukaupungissasi.
Mutta elämä joskus heittelee meitä milloin minne.
Muistot kuitenkin pysyy.

Hilja kirjoitti...

Sulla on tosi kaunis blogi. Kuvien väreistä tykkään hirmuisesti, mun lempivärejä juuri tällaset.:)

Niin ja tosta alemmasta marjahutusta tuli mieleen kun joskus ala-asteella oli perinneruokaviikko ja yks päivä oli sitten jälkiruokana tota huttua. Kaikki luuli sitä tavalliseksi marjarahkaksi, minä myös, ja otettiin sitä kipot kukkuralleen. Ja voi sitä kauhistusta kun eka lusikallinen laitettiin suuhun! Ja lautaset oli pakko syödä tyhjiksi...
Mun on pitänyt kokeilla nyt uudestaan vuosia myöhemmin, koska luulenpa että ei se oikeesti niin pahaa oo...

trina kirjoitti...

Hanne,
Kiitos samoin :)

Harakka,
Vielä on pitkä tosvi vuotta jäljellä täällä. Syksyllä muutetaan.

Hilja,
Kiva kuulla, että tykkäät väreistä :)

On varmaan kauhea pettymys, jos olettaa että ruoka (tai varsinkin jälkiruoka) osoittautuukin joksikin muuksi kuin mitä on odottanut. Talkkunana maku on erikoinen, en välttämättä tykkäisi jos en olisi jo lapsena maistanut, maku on nyt tuttu..