Viikonlopputurinoita

Tulipa taas aurinko pitkästä aikaa tervehtimään. Lauantaina kävelyllä katselin oranssin hehkuisia pikkupiviä, jotka hurjaa vauhtia kiitäen kulkivat jonnekkin. Kauniita olivat. Jos olisin ollut lapsi, olisin käynyt maahan makaamaan ja pilvien kulkua katselemaan,vaikka keskelle katua. Mutta en ole lapsi, vaan aikuinen, joka kantaa lasta omassa sisimmässään. Ihmisen omaa sisäistä lasta. Olen kuollut, jos kadotan sen jonnekkin, unohdan.

Ja nyt olen kuollut, kuollut väsymyksestä. Viikkojen huonosta yöunesta, mutta en valita, olen tyytyväinen, mieleni on hyvä.

Tämä oli leffaviikonloppu.

Mamma mia!-musikaali lauantai-iltaan. Hurlum hei, iloista meininkiä, värikkäitä ja kirkkaita Kreikan maisemia pimeään marraskuun iltaan, iki-ihana Meryl Streep, Abbaa. No, siinäpä sen leffan anti. Ehkäpä kymmenen vuoden päästä leffa kolahtaisi paremmin. Toisena leffana tunnelmaltaan täysin erilainen Klaus Härön ohjaama Postia pappi Jaakobille. Karun kaunista, pelkistettyä, hidasta tunnelmaa. Äänettömyyttä. Sanoja ei aina tarvita. Yksi pianokappale soi taustalla. Henkilöhahmoja ja tapahtumapaikkoja on vähän. Kaunis tarina. Yksinkertainen on kaunista! Sisältöä tarinassa on kuitenkin paljon. Enkä usko, että ketään kristillistä uskoa vieroksuvaa häiritsevät sympaattisen ja vanhan papin Raamattua siteeravat lohdulliset sanat. Ilmapiiri on lämmin, armollinen, rakkaudellinen ja inhimillinen. Pidin tästä, niinkuin aina Härön ohjaamista leffoista.

Jos aurinko vielä näkyisi tänään, edes vähän kirkkaampi päivä. Toivon niin.
Kaunista marraskuuta sinullekkin! Viikon päästä on jo ensimmäinen adventtisunnuntai!

Töllöttimestä tänään

Vettä sataa ja väsymys. Siinä jo kaksi syytä viettää töllöpäivä. Sen lisäksi, että kerrankin tulee tuutin täydeltä mieliohjelmia. Eipä noita kesällä ole paljoa tullutkaan ja muutenkin jää telkkarin tuijotus kesällä aika vähäiseksi.

Olenko tulossa mieleltäni vanhaksi, kun vanhat kuvat alkavat entistä enemmän kiinnostaa. Tällä viikolla pyörinyt Alfrd Hitchcockin leffojen sarja on jotenkin vähävärisyydessään miellyttänyt silmää. Nuorempana en noita jaksanut katsoa, mutta nyt täytyy nähdä jokainen. Jotain ovelaa noissa on, kun pätkän jälkeen jää sellainen olo, että olenko nyt jotenkin tyhmä, jotain merkityksellistä jäi ymmärtämättä ja alkaa kelata tapahtumia uudestaan mielessä. Vanhemmissa leffoissa yleensä kyllä tahti on sen verran hidas, että ehtii jopa nähdä mitä kuvassa tapahtuu. Ei tarvitse kuin verrata vanhoja James Bondeja uusimpiin niin huomaa huiman eron. Tosin en kyllä harrasta noita bondeja, mutta kun puolisko katsoo niitä, niin sivusilmällä on tullut tehtyä noita huomioita.

Myös 50-luvulle sijoittuvan James Deanin tähdittämä Jättiläinenkin on taas nähtävä (Teemalta klo 18.00) ties kuinka monennen kerran. On se vaan niin hyvä näyttelijä. Sitten vielä iltapalaksi Taru sormusten herrasta trilogian viimeinen osa Kuninkaan paluu. Sekin jo moneen kertaan läpi kahlattu, mutta silti pakko katsoa. Tuohan on se eniten, 11 oscaria saanut osa.

Kaiken kukkuraksi yleisurheilun mm-kisat pitävät telkkarin auki taatusti, jos puoliskon mielipidettä kysytään. Kyllä minäkin suomalaissuoritukset seuraan. Sotaa tv-ohjelmista meillä ei tule, kiitos nykytekniikan suoman ylellisyyden. Ja sinne digiboksin uumeniin taitavat nuo ohjelmat suurimmalta osin kyllä päätyäkkin. Enhän minä sentään koko päivää jaksa telkkaria tuijottaa!!!!