sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Rehellistä...

Suomalaista alkutalvea.
Harmaata, tuulta, tuiskua, kylmää. Karua.
Näin on hyvä.





Toisenlaista karua ja kylmää ilmaa tuo pahansuopaisuus ja toisesta ihmisestä pahan puhuminen selän takana. Sellaiseen olen törmännyt viimeaikoina liian usein ja huomaan meneväni itse liian helposti mukaan myrkyttämään ilmapiiriä. Jälkeenpäin harmittaa ja tulee mieleen, että olisi pitänyt pitää suunsa kiinni. Miten olisi mukavampi kaikkien olla, kun asenne toisia ihmisiä kohtaan olisi hyväntahtoinen. Eihän sen talvisen roudan kuulu yltää sisimpään saakka ja ihmisten välille?

Ei annettu helppoa tietä,
kirkasta maisemaa.
Annettiin rosoinen polku,
mykkä ja routainen maa.

Annettiin lyhyet kesät,
pitkä ja pimeä syys.
Annettiin kelmeä valo,
iltojen yksinäisyys.

Tahtoisin kanssasi jakaa
sen mikä meillä on:
viimojen viiltävän vilun,
laskevan auringon.

Tarttuisin käteesi hiljaa,
lämpösi tuntisin
ohitse kiitävän hetken,
lämpimän sekunnin.

-Anna-Mari Kaskinen-

7 kommenttia:

hanne kirjoitti...

Niin viluisen kauniita kuvia ja
ihana, koskettava runo!!

trina kirjoitti...

Hanne, juuri niin.

AAMU kirjoitti...

Penkki yksin, varrella virran.

sylvi kirjoitti...

Jäätävän kylmän näköistä, ihan kuin täällä tänään.
kaunis koskettava runo.
Anna- Marilla on kauniita runoja ja on sanoittanut paljon kauniita lauluja.
Pidän niistä.

Lämpöä sinulle!♥

trina kirjoitti...

Lämpöä myös teille Aamu ja Sylvi!

Annika kirjoitti...

Kiitos tästä runosta; se on ollut monta päivää mielessäni tai oikeastaan vain pieni pätkä "viimojen viiltävä vilu". En muistanut koko runoa ja täältähän se sitten löytyi :) Lainasin runon blogiini, joten kaksinkertaiset kiitokset! Onnellista adventtia!

Hanna kirjoitti...

Tutustuin blogiisi kaverin linkin houkuttelemana - sinulla on ihania kuvia ja ajatuksia!

Itsekin olen tuota miettinyt, miten oppisi että jos ei ole hyvää sanottavaa toisesta, on parempi olla neutraali tai pitää ajatukset itsellään :)