Olen huomannut itsessäni vähän blogiähkyä. Kuvio menee jotenkin näin: Kahmin itselleni seurattavaksi huikean määrän blogeja. Ja niitähän putkahtelee yhtenään lisää. Minkä sille voi, jos ihmisillä on mielenkiintoista kerrottavaa, kauniita kuvia, ihania ideoita... Aluksi olin innokkaana kommentoimassa, tutustumassa uusiin ihaniin blogikavereihin. Jos joku kommentoi minun blogissa, saatoin vastavuoroisuusperiaatteen mukaan vierailla hänen blogissa jne. Ja ihania ihmisiä olen täällä tavannutkin. Jossain vaiheessa huomasin, että blogeja on niin paljon, ettei kaikkissa jaksa olla aktiivisena lukijana mukana. Jossain on raja vedettävä. Oikeastaan en edes välttämättä halua enää olla aina näkyvillä lukijana. On ihana nautiskella kivoista blogeista, ottamatta niihin kantaa. Mutta sitten taas tulee se hetki, etten malta olla sanomatta muutamaa sanaa. Ja sitten tuntuu hassulta yhtäkkiä ilmaantua kommentoimaan. No, ehkä parempi kerran vuodessa kuin ei koskaan.
Ja sitten oma blogi. Kun seuraa suurta määrää muiden blogeja, alkaa tuntea alamittaisuutta omaa tekemäänsä kohtaan. Mitä minulla on annettavaa kaikkien niiden upeiden sisustus-, käsityö-, luonto-, valokuva- ym. blogien keskellä. Eihän minulla ole edes järjestelmäkameraa. Kuvani otan yksinkertaisella blondien taskukameralla. Kotini on kaupungissa kerrostalossa. Kaikkien ikkunoitteni näkymänä on asfalttiparkkipaikka. Elämäni on tylsää pätkätyöläis-työttömän elämää. Minulla ei ole paljonkaan mitään kerrottavaa. Kissojakin on vain yksi.
Kaikesta tästä ähkystä ja väsymyksestä huolimatta aion jatkaa. Jos minua ei näy kommentoimassa, olen blogiähkystä toipumassa tai jopa blogilaihutuskuurilla. Omaa blogiani päivittelen omaan tyyliini ja tahtiini. Omasta elämästäni en varmaan juuri tämän enempää avaudu jatkossakaan.
Ja kaikki uudet lukijat haluan vielä kerran toivottaa tervetulleeksi! Ja kaikki vanhat lukijat, olkaa ihan rauhassa mukana omalla tyylillänne, joko hipihiljaa jossain siellä taustalla tai sitten aktiivisena tai satunnaisena kommentoijana. Olkoon jokaisella vapaus tässä hauskassa ja vähemmän vakavassa blogimaailmassa elää omaa elämäänsä ja kuitenkin yhdessä.
* * *
Tähän loppuun muutama turha kuva. Vai onko sellaisia?
Melita, Taikalampun alla-blogissa julkaisi omat vuoden 2009 kameransa "turhat kuvat" ja kyseli samalla olisiko joku muu halukas julkaisemaan omia turhia kuviaan. En sen tarkemmin etsiskellyt noita turhia kuvia, mutta mielessäni on monesti käynyt, että miksi en ole poistanut näitä kahta kuvaa tiedostoistani. En ole nimittäin itse ottanut näitä kuvia. Ne ovat kamerani omia otoksia, kun kamera on vahingossa jäänyt päälle. Mieheni, joka ei yleensä kommentoi otoksiani, sanoi, että nuohan ovat hienoja kuvia. Kuvat sitten jäivät.
Ja voiko kukaan sanoa mikä on turha kuva. Ottajalle jokin kuva voi olla merkityksellinen, vaikka muut eivät näkisi siinä mitään ihmeellistä. Lainasin juuri kirjan Valokuvan terapeuttinen voima. En ole lukenut kirjaa, vähän vain selaillut, mutta kirjan idea, että kuvilla on ihmismielelle suuri merkitys, tuntuu kivalta. Voi olla, että kirja jää tarkemmin lukematta, sillä se on kirjoitettu aika oppikirjamaisesti, eikä sellainen nyt oikein nappaa.
* * *
Nyt lopetan tämän paasaukseni ja lähden katselemaan näkyykö muuttolintuja yhdellä tulvapellolla maalla. Hienoja lintukuvia on sitten turha odotella, kamerani ei pysty sellaisiin otoksiin!
